Ihanaa kun löysi paikan, jossa saa purkaa itseään ja tuntojaan.

Jos kelaan elämääni taaksepäin, aloittaen lapsuudesta, löytyy aika ajoin vaikeita ajanjaksoja. Mietityttää, pystynkö koskaan kokemaan sellaista tasaista, melko onnelista elämää... Pitääkö aina kohdalleni osua kaikki vaikeudet? Toisaalta luotan siihen, että vielä jonain päivänä ihan oikeasti aurinko paistaa myös tähän risukasaan. Tai oikeammin koen itseni särkyneeksi saviruukuksi, joka täytyy koota uudelleen...

Mitäkö kaikkea olen sitten kokenut? Lapsena kuuden vuoden koulukiusaamisena oleminen, josta en uskaltanut puhua kenellekään. Kotona sentään sain kokea olevani toivottu ja hyväksytty. Minun onnekseni yläasteelle siirryttäessä sekoitettiin luokkia keskenään, jolloin minut siirrettiin toiselle luokalle ja näin pääsin kiusaajista eroon. Siitä alkoi pikkuhiljaa itsetuntoni rippeiden kerääminen. Joissakin asioissa vieläkin tunnen itseni araksi ja epävarmaksi.

Miesasioissa olen epäonnistunut pahasti. Ensin törmäsin kaveriin, joka sai minut puheillaan uskomaan siihen, että rakastaa minua todella paljon. Niin paljon, että viikko kihlajaisten jälkeen petti eka kerran. Yhteen kuitenkin muutettiin ja noin vuoden saman katon alla oltiin. Jossain vaiheessa oli pakko myöntää itselleen erehtyneensä toisen suhteen todella pahasti. Juominen oli tärkeämpää kuin minä, toinen saattoi lähteä perjantai-iltana jossain käymään ja palata vasta sunnuntaina takaisin. Yhden tällaisen viikonlopun jälkeen sainkin tarpeekseni. Ero ei ollut helppo. Tämän suhteen jälkeen tapasin itseäni huomattavasti vanhemman miehen. Ajattelin silloin, että kaikki ikäiseni miehet ovat samanlaisia, ei heihin voi luottaa... Tämän vanhemman miehen kanssa menimme naimisiin, onneksi lasten saaminen ei onnistunut. Jossain vaiheessa tajusin, että olin väärin perustein toisen kanssa. Valitettavasti olimme ehtineet jo ostamaan yhteisen asunnon ja siitä ei niin vain päässyt eroon. Pikkuhiljaa kävin asioita läpi ja totesin, ettei tästäkään mitään tule. Niinpä annoin itselleni luvan lähteä yhden kaverini kanssa iltaa viettämään ja tapasinkin toisen miehen. Tosin silloin tuli mieleeni, että tuota en ainakaan halua. Valitettavasti asiat menivät kuitenkin siihen pisteeseen, että ero tuli ja uusi mies oli jo valmiina. Ja taas kerran mies, joka sai uskoteltua rakkauttaan, jota ei oikeasti ollut (tämä selvisi 16 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen).

Tähän liittoon syntyi kolme vilkasta poikaa (nyt murkkuikäisiä). Koko liittoa seurasi vaikeudet toisensa jälkeen. Alkoholismi, rahavaikeudet, sairaus, peliriippuvuus... Vuoden vaiheessa monen vuoden epäröinnin ja pohdiskelujen jälkeen uskalsin itselleni vihoin myöntää, että tästä liitosta ei tule mitään. Keskustelimme ja sovimme, että eroamme. Muutama viikko tämän jälkeen mieheni tarttui taas pulloon kymmenen raittiin vuoden jälkeen. Otti lääkkeitä ja viinaa sekaisin sillä seurauksella, että piti ambulanssi tilata paikalle. Seuraavana päivänä takaisin kotiin, vaikka sanoinkin hoitajille pelkääväni, että tämä toistuisi uudelleen. Ja niinhän siinä kävikin, että kuukauden päästä pojat soittivat minulle töihin ja kertoivat, että iskä oli antanut heille rahaa, jotta lähtisivät kaupoille. Pojat sanoivat, että kannattaisi äiti mennä kotona käymään, siellä ei välttämättä iskällä ole kaikki kunnossa. Tässä vaiheessa tuli jopa mieleeni, että en jaksa, olisiko helpompi olla menemättä... Kuitenkin menin, tosin sisälle en päässyt; oli lukinnut oven ja ottanut vara-avaimen pois. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin taas soittaa hätänumeroon. Saikin järjestettyä oikean shown naapureille; enisn palokunta tulee paikalle ja murtautuu sisään, sitten saapuu ambulanssi hakemaan miehen pois ja lopuksi vielä poliisi tulee kyselemään, onko kaikki kunnossa... Ja taas kävi näin, parin päivän jälkeen takaisin kotiin....

Tässä vaiheessa päätin, että erilleen on päästävä asumaan ja nopeasti. Onneksi asunto järjestyikin. Ja enää ei ole toinen vastaavanlaisia temppuja järjestänyt. Viinaa kyllä juo kun vain rahaa on. Ei tunnu paljoa lapsiaan ajattelevan. Pojat kun eivät isällään yötä saa olla, jos toinen ei ole selvin päin.

Peliongelma aiheutti pahat rahavaikeudet; molemmilla luottohäiriömerkinnät, talo on pakko myydä... Tästä en voi syyttää kuin itseäni, olen ollut aivan liian hyväuskoinen. Luottanut siihen, että toinen parantaa tapansa. Nyt on pakko myöntää, että alkoholismilla ja peliriippuvuudella on aivan samanlaiset oireet. Jälkikäteen en voi muuta kuin ihmetellä, miksi en ymmärtänyt tätä heti. Autoin vain pelaamisen jatkumista yrittämällä korjata tilanteita toisensa jälkeen. Jos toinen pelasi kaikki rahansa, minä vielä huolehdin, että toisen laina yms. pystytään kuitenkin maksamaan. Ja vielä sillä seurauksella, että omat lainani jäivät hoitamatta. Yritän luottaa siihen, että saan asiat vielä joskus kuntoon...

Nyt olen kuitenkin joutunut nöyrtymään; en pysty hallitsemaan kaikkea. Ja omat voimavarat ovat välillä vähissä. En vielä edes kertonut kaikkea, mitä on tapahtunut.... Mutta niistä lisää toisella kertaa...