Aikaa vierähtänyt melko lailla edellisestä kirjoituksesta.

Paljon on ehtinyt tapahtua reilussa puolessa vuodessa.

Nuorimmaisen lapsen sain takaisin kotiin viime vuoden puolella, kaksi edelleen sijoitettuna. Keskimmäistä yritän seuraavaksi kotiin saada, taitaa olla tappelut edessä viranomaisten kanssa.

Jotain positiivista sentään loppuvuodesta tapahtui: löysin ihanan miehen jonka luokse muutin! Ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu todella siltä, että tuossa on se elämäni mies. Aina aiemmin on jotkut asiat häirinneet toisessa ihmisessä, mutta nyt ei. Toki meidänkin arkeemme mahtuu erimielisyyksiä, mutta jotenkin on sellainen olo, että niistä pystytään juttelemaan ja asiat sopimaan. Hääpäiväkin on jo sovittu...

Miehen ja naisen välistä suhdetta olemme monesti miettineet. Ja siinäkin löysimme samanlaiset arvot. Joidenkin mielestä voi tuntua ajatuksemme erittäin vanhanaikaisilta, mutta me olemme ne hyväksi havainneet. Ensinnäkin haluamme, että molemmilla on vastuualueensa kotitöiden suhteen; minä hoidan perinteiset naisten työt ja mies halonhakkuut, remonttihommat yms. Toki saatamme tarvittaessa toisiamme auttaa ja paljon puuhastelemme myös yhdessä. Ja näin tämä meidän kohdallamme parhaiten sujuukin, kun itse olen pääasiassa kotona.

Tiedän että joitakin naisia ärsyttää puolisoni kaltaiset miehet; miehet jotka tietävät mitä tahtovat. Itse nautin siitä, että vihdoin olen tällaisen löytänyt. Aiemmin kumppanit ovat olleet lapatossuja. Minäkin haluan olla välillä se heikompi osapuoli.

Yksi asia on ihanaa; kerrankin joku mies osaa kehua myös minua ja on jopa ylpeä minusta! Se tekee tosi ihanaa itsetunnolle. Mies osaa arvostaa joitakin hyvinkin arkipäiväisiä asioita minussa (ja myös kertoo ne muille). Ja ensimmäistä kertaa kuulin myös sen, että minun kanssani on ihana olla kun en nalkuta. Kanssani voi rentoutua.

Yritän parhaani mukaan kertoa myös puolisolleni mitä hänestä ajattelen. Ja sen olen päättänyt, että joka päivä täytyy löytää aikaa halia. Jokaisen rakkaustarinan saa kyllä kuolemaan jos sitä ei hoideta.

Syyskuun alussa laitoin nettiin takaisin profiilini. Samana iltana selailin mahdollisia miesehdokkaita. Ja sitten silmiini osui tämän miehen profiili. Ei muuta kuin silmänisku menemään, toinen kun sattui olemaan itsekin paikalla. Sitten yritin chattailla, mutta yhteys ei onnistunut. Itselleni tuli kauhea paniikki; pakko saada jotenkin tuohon mieheen luotua kontakti. Ja ei muuta kuin myös viesti perään. Vihdoin toinen reagoi minuun ja aloitimmekin chattailun. Kolme tuntia juttelimme. Heti tuntui siltä, että tuossa se on. Siinä sitten puolen yön maissa päätimme, että soitan hänelle puhelimella heti. Puhelusta tuli kolmen tunnin mittainen. Sovimme, että toinen tulee aamulla herättyään katsomaan minua.

Aamulla herättyäni jännitin, onko toinen tullut katumapäälle. Helpotus oli suuri, kun toinen ilmoitti lähtevänsä ajelemaan luokseni. Isälleen kertoi, että lähtee hakemaan akkaa.... :)

Koko päivän vietimme yhdessä. Parin tunnin tuttavuuden jälkeen toinen kosi ja minä vastasin myöntävästi. Ja hänen matkaansa lähdin lopulta samana iltana. Kyllähän tätä nopeuttamme arvosteltiin. Muiden oli vaikea ymmärtää, että oikeasti voi niin nopeasti tietää löytäneensä sen oikean. Olen tätä monet kerrat miettinyt. Ehkä ne monet epäonnistumiset molemmilla auttoivat tässä asiassa.

Ja jo silloin yöllä kerroin toiselle, että minusta tuntuu siltä, että yläkerran isällä on sormensa pelissä mukana.

Niin monta ihmeellistä asiaa on tapahtunut.

Hääpäivä sovittu syyskuun alkuun samalle päivälle kun netissä keskustelumme aloitimme. Hääkirkko, pappi ja juhlapaikka on jo varattu... pikkuisen jo jännittää vaikka onhan tässä vielä puoli vuotta aikaa.

Juuri kun itsestä tuntuu siltä, että enempää ei asiat solmuun voi mennä, niin tottakai tulee  takapakkia . Pitäis parin päivän sisällä löytyä pari tonnia...

Ongelmien kohdatessa yhdestä asiasta olen kiitollinen, minulla on edes jonkinlaisest välit tuonne yläkertaan! Ja pahoina hetkinä on ihanaa saada kertoa sinne huolistaan, todeta, etten itse osaa tätä asiaa hoitaa, en keksi ratkaisua, auta sinä. Toivon mukaan taas tälläkin kertaa minun pyyntöni kuullaan.

Kyllä niin monta kertaa olen apua ylhäältä saanut, etten voi olla uskomatta, että tuolla oikeasti on joku meistä huolta pitämässä. Ihmeellisillä tavoilla asioita on järjestynyt. Siksipä nytkin kaikkien vaikeuksien keskellä jaksan luottaa siihen, että ehkä Jumala näki, että olen menossa väärään suuntaan, minut pitää pysäyttää välillä.

Tähän mennessä kaikki kumppanini ovat olleet "ei uskovia". Ja kyllä kieltämättä joissakin asioissa tämä on kaihertanut mieltä. Tämäkin, jota nyt tapailen kuuluu sarjaan "ei uskova". Joskus sitä toivoo, että jaksaisi luottaa siihen, että jostain löytyisi itselle uskova mies. Toisaalta taas on sellainen olo, että voisiko yksikään tuollainen mies hyväksyä minua kaikkien erehdysten ja ongelmien jälkeen... Vaikka tiedän, että Jumala on minulle anteeksi antanut ja hyväksyy tällaisena erehtyväisenä ihmisenä, mutta pystyykö ihmiset samaan? Mitään sellaista parisuhdetta halua, jossa tuntisin olevani huonompi/ala-arvoisempi.

Silloin tällöin tulee sellainen tunne, että mies jota tapailen, ei ole valmis kunnon parisuhteeseen. Kerran häneltä kysyttiin, seurustelemmeko me, ei antanut mitään vastausta. Yritin tätä myös itse kysyä, vielä en ole vastausta saanut. Ajattelin nyt, että en ota itse seuraavaksi yhteyttä, saa tämä toinen ottaa. Onko liikaa pyydetty, että haluan tuntea sen, että toinen oikeasti haluaa olla kanssani. Miehet ovat välillä niin vaikeita. Kerroin myös siitä, että haluaisin tietää mitä hän oikeasti ajattelee minusta, oli se sitten hyvää tai huonoa. Vastausta en saanut. Tämmöiset asiat saavat mielikuvituksen liikkeelle... Vaikka hyviä hetkiäkin on paljon, nämä kaihertavat mieltä. Eikä toinen ole vielä netin treffipalstalta poistanut profiiliaankaan. Mistä voin tietää, etsiikö hän vielä parempaa? Olenko vain väliaikainen... Onneksi suhteemme on sen verran tuore, että kävi miten kävi, jaloilleni tipun. En minä vielä mitään rakkauden tunnustuksia välttämättä kaipaa, mutta haluaisin vain tietää mitä oikeasti toiselle merkitsen, vai merkitsenkö yhtään mitään???

Eikö ole normaalia, että kaikkien alkuvuoden tapahtumien jälkeen myös lapset reagoivat tapahtuneisiin?

Meillä ainakin pojat reagoivat; lintsaamisia ja vanhimmalla myös alkoholikokeiluja.... Näistä sitten seurasi se, että kaksi vanhinta on tällä hetkellä nuorisokodissa. Ja nuorimmaisen tekemisiä katsotaan suurennuslasin kanssa.

Jossain vaiheessa iski sellainen olo, että olen äitinä epäonnistunut täysin. Heräsi kysymys, olenko todella niin huono äiti, että lapsetkin pitää viedä pois? Toisaalta ymmärrän mutta toisaalta en. Eikö perhe ole paikka, jossa sekä hyvät että huonot asiat selvitetään yhdessä? Onko oikea ratkaisumalli, että perhe hajotetaan jokainen eri suunnalle käsittelemään kriisitilannetta? Eikö perheen pitäisi pysyä yhdessä...

Lapset eivät ole saaneet minkäänlaista keskusteluapua. Tai siis vanhimmalta oli kysytty, haluaisiko hän käydä juttelemassa. Olisin osannut vastata tuohon jo etukäteen; tietenkään ei murkkuikäinen halua jos häneltä mielipidettä kysytään. Mielestäni ne keskusteluajat olisi pitänyt vain määrätä jokaiselle pojalle. Itse osaan puhua asioista ystäville, purkaa pahan olon pois. Mutta lapset eivät tätä varmaankaan ole tehneet vaan ovat padonneet sisälleen pelot ja syyllisyydentunteet. Onko yhteiskunnassa todellakin näin asia, että ei yritetä oikeasti pitää perhettä kasassa kriisitilanteiden aikana. Jos nuorimmaisenkin vielä vievät pois, tulee tämä systeemi niin kalliiksi yhteiskunnalle, että olisi varmastikin edullisempi vaihtoehto tarjota kokopäiväistä apua suoraan kotiin.

Tähän asti olen aina ajatellut niin, että jos lapset otetaan huostaan, täytyy esim. äidillä olla alkoholi- tms. ongelma. Minulla ei tämmöistä ole. Alkoholia käytän hyvin harvoin ja silloinkin erittäin vähän... Normaalisti korkeintaan kerran vuodessa pari lasillista. Toki olen ollut muuten väsynyt velkataakan yms. alla. Ja sitten kun on vielä vahtimista siinä, onko lasten isä selvin päin vai ei eli saavatko lapset mennä sinne...

Sinänsä nuorisokodista, jossa pojat ovat, ei ole kyllä mitään negatiivista sanottavaa. Pitäisi ehkä ajatella, että mikä sen mahtavampi paikka viettää kesälomaa. Ohjelmaa järjestetty, jatkuvasti valvovien silmien alla. Kukaan vanhempi ei todellisuudessa pysty tarjoamaan vastaavanlaista omille lapsilleen. Ei kenenkään resurssit siihen riitä. Ja pojat viihtyvät siellä, suuri kiitos mahtavalle henkilökunnalle ja tietysti muille siellä oleville nuorille! Tosin pojat odottavat sitä päivää kun pääsevät takaisin kotiin... Joten aivan kaikkea ei nuorisokotikaan pysty tarjoamaan; äidin ja isän rakkautta!

Kävin elämäni ensimmäistä kertaa mielenterveystoimistossa juttelemassa (sukulaiset ja sossu painostivat menemään). Tiedä tuota, onko siitä pisemmän päälle hyötyä. Puran kyllä muutenkin itseäni tutuille. Ja nyt kun on vielä tämäkin blogi.

Yksi asia mitä en varmaan tule koskaan hyväksymään: muiden arvostelu lasten kasvatuksen suhteen. Toisten taholta kauheaa syyllistämistä, olen epäonnistunut, en ole pitänyt tarpeeksi tiukkoja rajoja. Kaikille tahtoisin sen sanoa, ettei ole maailman helpoin asia seuraava yhtälö: vanhin ADHD-lapsi, myös kaksi nuorempaa melko vilkkaita. Oli aika kaaottinen tilanne aikoinaan; vanhin oli 4 v ja keskimmäinen 2 v kun nuorimmainen syntyi. Yritä siinä sitten yksin revetä joka suuntaan ja varsinkin kun vanhimmainen ehti joka ikiseen paikkaan. Ja miehestä ei paljoa iloa ollut; päivät töissä, iltaisin ei lasten kanssa halunnut olla ja viikonloppuisin kiinnosti enemmän juominen. Olosuhteisiin nähden olen mielestäni pärjännyt ihan hyvin. En suostu ottamaan tässä asiassa syitä niskoilleni, että olisin epäonnistunut kasvattajana. Miksi ihmiset eivät vain voi ymmärtää, että lapsia on erilaisia, osa vilkkaampia ja osa rauhallisempia. Olen yrittänyt lohduttautua sillä, että moni kuuluisuus on ollut ylivilkas lapsena.

Jotkut eivät ymmärrä minua siinä asiassa, että eron jälkeen heti aloin etsimään uutta miestä. Tämän voisin itse perustella sillä, että meidän liittomme oli viimeiset vuodet niin kylmät, että itse haluaisi vihdoin ja viimein löytää miehen, jonka kainaloon käpertyä.

Laitoinkin match.com -sivustolle profiilini. Useamman kanssa tuli tavattua kerran tai pari. Nyt olen yhden tyypin kanssa tavannut useampaan kertaan, aika näyttää mitä tuleman pitää. Yhden asian olen tajunnut, en voi kuvitellakkaan olevani rauhallisten lasten isän kanssa. Lapset eivät tulisi päivääkään toimeen keskenään. Jos miehellä ei taas ole omia lapsia, epäilyttää myös se, pystyisikö tällainen hyväksymään omia lapsiani. Tämä tyyppi, jota tapailen, on myös kolmen vilkkaan lapsen isä! Ja monia samantyyppisiä ongelmia on myös hänellä ollut. Joten sinänsä olen erittäin toiveikas tulevaisuuden suhteen. On löytynyt joku, joka todella ymmärtää eikä vain yritä syyllistää.

Ainut että miehet tuntuvat olevan niin älyttömän harkitsevaisia tässä iässä. Ja sitten kun ovat kokeneet pettymyksen edellisessä suhteessa, eivät niin vain uskalla luottaa seuraavaan . Olen yrittänyt puhua, etten ole samanlainen kuin hänen exänsä, mutta ehkä vain aika pystyy tuomaan mukanaan sen täydellisen luottamuksen. Yksi asia minua kiusaa, tämä mies ei ole vieläkään poistanut profiiliaan netistä. Herää kysymys, etsiikö hän vielä parempaa? Aion ottaa tämän puheeksi kun seuraavan kerran tapaamme. Jos ei halua sitä poistaa, teen omat johtopäätökseni asiasta; toinen ei halua vielä sitoutua. Ja minulle kun taas ei tuollainen puolikas suhde riitä. Inhoan tilannetta, jossa koko ajan saa epäillä, milloin toinen ilmoittaa, että se on loppu nyt. Joten vähän pelottaa seuraava tapaaminen. Varsinkin kun mies muuten on aivan ihana. Ja kun silmiin katsoo, niistä paistaa hellyys. Kertaakaan ei ole rakkauttaan vakuuttanut, mikä sinänsä on ihan oikein, ei sano sitä ennen kuin on varma tunteistaan. Tyhjiä sanoja en enää kaipaa.

Hyvässä tapauksessa olen jo tänä iltana viisaampi tässä asiassa; yritän järjestää tapaamisen....

 

Ihanaa kun löysi paikan, jossa saa purkaa itseään ja tuntojaan.

Jos kelaan elämääni taaksepäin, aloittaen lapsuudesta, löytyy aika ajoin vaikeita ajanjaksoja. Mietityttää, pystynkö koskaan kokemaan sellaista tasaista, melko onnelista elämää... Pitääkö aina kohdalleni osua kaikki vaikeudet? Toisaalta luotan siihen, että vielä jonain päivänä ihan oikeasti aurinko paistaa myös tähän risukasaan. Tai oikeammin koen itseni särkyneeksi saviruukuksi, joka täytyy koota uudelleen...

Mitäkö kaikkea olen sitten kokenut? Lapsena kuuden vuoden koulukiusaamisena oleminen, josta en uskaltanut puhua kenellekään. Kotona sentään sain kokea olevani toivottu ja hyväksytty. Minun onnekseni yläasteelle siirryttäessä sekoitettiin luokkia keskenään, jolloin minut siirrettiin toiselle luokalle ja näin pääsin kiusaajista eroon. Siitä alkoi pikkuhiljaa itsetuntoni rippeiden kerääminen. Joissakin asioissa vieläkin tunnen itseni araksi ja epävarmaksi.

Miesasioissa olen epäonnistunut pahasti. Ensin törmäsin kaveriin, joka sai minut puheillaan uskomaan siihen, että rakastaa minua todella paljon. Niin paljon, että viikko kihlajaisten jälkeen petti eka kerran. Yhteen kuitenkin muutettiin ja noin vuoden saman katon alla oltiin. Jossain vaiheessa oli pakko myöntää itselleen erehtyneensä toisen suhteen todella pahasti. Juominen oli tärkeämpää kuin minä, toinen saattoi lähteä perjantai-iltana jossain käymään ja palata vasta sunnuntaina takaisin. Yhden tällaisen viikonlopun jälkeen sainkin tarpeekseni. Ero ei ollut helppo. Tämän suhteen jälkeen tapasin itseäni huomattavasti vanhemman miehen. Ajattelin silloin, että kaikki ikäiseni miehet ovat samanlaisia, ei heihin voi luottaa... Tämän vanhemman miehen kanssa menimme naimisiin, onneksi lasten saaminen ei onnistunut. Jossain vaiheessa tajusin, että olin väärin perustein toisen kanssa. Valitettavasti olimme ehtineet jo ostamaan yhteisen asunnon ja siitä ei niin vain päässyt eroon. Pikkuhiljaa kävin asioita läpi ja totesin, ettei tästäkään mitään tule. Niinpä annoin itselleni luvan lähteä yhden kaverini kanssa iltaa viettämään ja tapasinkin toisen miehen. Tosin silloin tuli mieleeni, että tuota en ainakaan halua. Valitettavasti asiat menivät kuitenkin siihen pisteeseen, että ero tuli ja uusi mies oli jo valmiina. Ja taas kerran mies, joka sai uskoteltua rakkauttaan, jota ei oikeasti ollut (tämä selvisi 16 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen).

Tähän liittoon syntyi kolme vilkasta poikaa (nyt murkkuikäisiä). Koko liittoa seurasi vaikeudet toisensa jälkeen. Alkoholismi, rahavaikeudet, sairaus, peliriippuvuus... Vuoden vaiheessa monen vuoden epäröinnin ja pohdiskelujen jälkeen uskalsin itselleni vihoin myöntää, että tästä liitosta ei tule mitään. Keskustelimme ja sovimme, että eroamme. Muutama viikko tämän jälkeen mieheni tarttui taas pulloon kymmenen raittiin vuoden jälkeen. Otti lääkkeitä ja viinaa sekaisin sillä seurauksella, että piti ambulanssi tilata paikalle. Seuraavana päivänä takaisin kotiin, vaikka sanoinkin hoitajille pelkääväni, että tämä toistuisi uudelleen. Ja niinhän siinä kävikin, että kuukauden päästä pojat soittivat minulle töihin ja kertoivat, että iskä oli antanut heille rahaa, jotta lähtisivät kaupoille. Pojat sanoivat, että kannattaisi äiti mennä kotona käymään, siellä ei välttämättä iskällä ole kaikki kunnossa. Tässä vaiheessa tuli jopa mieleeni, että en jaksa, olisiko helpompi olla menemättä... Kuitenkin menin, tosin sisälle en päässyt; oli lukinnut oven ja ottanut vara-avaimen pois. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin taas soittaa hätänumeroon. Saikin järjestettyä oikean shown naapureille; enisn palokunta tulee paikalle ja murtautuu sisään, sitten saapuu ambulanssi hakemaan miehen pois ja lopuksi vielä poliisi tulee kyselemään, onko kaikki kunnossa... Ja taas kävi näin, parin päivän jälkeen takaisin kotiin....

Tässä vaiheessa päätin, että erilleen on päästävä asumaan ja nopeasti. Onneksi asunto järjestyikin. Ja enää ei ole toinen vastaavanlaisia temppuja järjestänyt. Viinaa kyllä juo kun vain rahaa on. Ei tunnu paljoa lapsiaan ajattelevan. Pojat kun eivät isällään yötä saa olla, jos toinen ei ole selvin päin.

Peliongelma aiheutti pahat rahavaikeudet; molemmilla luottohäiriömerkinnät, talo on pakko myydä... Tästä en voi syyttää kuin itseäni, olen ollut aivan liian hyväuskoinen. Luottanut siihen, että toinen parantaa tapansa. Nyt on pakko myöntää, että alkoholismilla ja peliriippuvuudella on aivan samanlaiset oireet. Jälkikäteen en voi muuta kuin ihmetellä, miksi en ymmärtänyt tätä heti. Autoin vain pelaamisen jatkumista yrittämällä korjata tilanteita toisensa jälkeen. Jos toinen pelasi kaikki rahansa, minä vielä huolehdin, että toisen laina yms. pystytään kuitenkin maksamaan. Ja vielä sillä seurauksella, että omat lainani jäivät hoitamatta. Yritän luottaa siihen, että saan asiat vielä joskus kuntoon...

Nyt olen kuitenkin joutunut nöyrtymään; en pysty hallitsemaan kaikkea. Ja omat voimavarat ovat välillä vähissä. En vielä edes kertonut kaikkea, mitä on tapahtunut.... Mutta niistä lisää toisella kertaa...