Aikaa vierähtänyt melko lailla edellisestä kirjoituksesta.

Paljon on ehtinyt tapahtua reilussa puolessa vuodessa.

Nuorimmaisen lapsen sain takaisin kotiin viime vuoden puolella, kaksi edelleen sijoitettuna. Keskimmäistä yritän seuraavaksi kotiin saada, taitaa olla tappelut edessä viranomaisten kanssa.

Jotain positiivista sentään loppuvuodesta tapahtui: löysin ihanan miehen jonka luokse muutin! Ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu todella siltä, että tuossa on se elämäni mies. Aina aiemmin on jotkut asiat häirinneet toisessa ihmisessä, mutta nyt ei. Toki meidänkin arkeemme mahtuu erimielisyyksiä, mutta jotenkin on sellainen olo, että niistä pystytään juttelemaan ja asiat sopimaan. Hääpäiväkin on jo sovittu...

Miehen ja naisen välistä suhdetta olemme monesti miettineet. Ja siinäkin löysimme samanlaiset arvot. Joidenkin mielestä voi tuntua ajatuksemme erittäin vanhanaikaisilta, mutta me olemme ne hyväksi havainneet. Ensinnäkin haluamme, että molemmilla on vastuualueensa kotitöiden suhteen; minä hoidan perinteiset naisten työt ja mies halonhakkuut, remonttihommat yms. Toki saatamme tarvittaessa toisiamme auttaa ja paljon puuhastelemme myös yhdessä. Ja näin tämä meidän kohdallamme parhaiten sujuukin, kun itse olen pääasiassa kotona.

Tiedän että joitakin naisia ärsyttää puolisoni kaltaiset miehet; miehet jotka tietävät mitä tahtovat. Itse nautin siitä, että vihdoin olen tällaisen löytänyt. Aiemmin kumppanit ovat olleet lapatossuja. Minäkin haluan olla välillä se heikompi osapuoli.

Yksi asia on ihanaa; kerrankin joku mies osaa kehua myös minua ja on jopa ylpeä minusta! Se tekee tosi ihanaa itsetunnolle. Mies osaa arvostaa joitakin hyvinkin arkipäiväisiä asioita minussa (ja myös kertoo ne muille). Ja ensimmäistä kertaa kuulin myös sen, että minun kanssani on ihana olla kun en nalkuta. Kanssani voi rentoutua.

Yritän parhaani mukaan kertoa myös puolisolleni mitä hänestä ajattelen. Ja sen olen päättänyt, että joka päivä täytyy löytää aikaa halia. Jokaisen rakkaustarinan saa kyllä kuolemaan jos sitä ei hoideta.

Syyskuun alussa laitoin nettiin takaisin profiilini. Samana iltana selailin mahdollisia miesehdokkaita. Ja sitten silmiini osui tämän miehen profiili. Ei muuta kuin silmänisku menemään, toinen kun sattui olemaan itsekin paikalla. Sitten yritin chattailla, mutta yhteys ei onnistunut. Itselleni tuli kauhea paniikki; pakko saada jotenkin tuohon mieheen luotua kontakti. Ja ei muuta kuin myös viesti perään. Vihdoin toinen reagoi minuun ja aloitimmekin chattailun. Kolme tuntia juttelimme. Heti tuntui siltä, että tuossa se on. Siinä sitten puolen yön maissa päätimme, että soitan hänelle puhelimella heti. Puhelusta tuli kolmen tunnin mittainen. Sovimme, että toinen tulee aamulla herättyään katsomaan minua.

Aamulla herättyäni jännitin, onko toinen tullut katumapäälle. Helpotus oli suuri, kun toinen ilmoitti lähtevänsä ajelemaan luokseni. Isälleen kertoi, että lähtee hakemaan akkaa.... :)

Koko päivän vietimme yhdessä. Parin tunnin tuttavuuden jälkeen toinen kosi ja minä vastasin myöntävästi. Ja hänen matkaansa lähdin lopulta samana iltana. Kyllähän tätä nopeuttamme arvosteltiin. Muiden oli vaikea ymmärtää, että oikeasti voi niin nopeasti tietää löytäneensä sen oikean. Olen tätä monet kerrat miettinyt. Ehkä ne monet epäonnistumiset molemmilla auttoivat tässä asiassa.

Ja jo silloin yöllä kerroin toiselle, että minusta tuntuu siltä, että yläkerran isällä on sormensa pelissä mukana.

Niin monta ihmeellistä asiaa on tapahtunut.

Hääpäivä sovittu syyskuun alkuun samalle päivälle kun netissä keskustelumme aloitimme. Hääkirkko, pappi ja juhlapaikka on jo varattu... pikkuisen jo jännittää vaikka onhan tässä vielä puoli vuotta aikaa.