Eikö ole normaalia, että kaikkien alkuvuoden tapahtumien jälkeen myös lapset reagoivat tapahtuneisiin?

Meillä ainakin pojat reagoivat; lintsaamisia ja vanhimmalla myös alkoholikokeiluja.... Näistä sitten seurasi se, että kaksi vanhinta on tällä hetkellä nuorisokodissa. Ja nuorimmaisen tekemisiä katsotaan suurennuslasin kanssa.

Jossain vaiheessa iski sellainen olo, että olen äitinä epäonnistunut täysin. Heräsi kysymys, olenko todella niin huono äiti, että lapsetkin pitää viedä pois? Toisaalta ymmärrän mutta toisaalta en. Eikö perhe ole paikka, jossa sekä hyvät että huonot asiat selvitetään yhdessä? Onko oikea ratkaisumalli, että perhe hajotetaan jokainen eri suunnalle käsittelemään kriisitilannetta? Eikö perheen pitäisi pysyä yhdessä...

Lapset eivät ole saaneet minkäänlaista keskusteluapua. Tai siis vanhimmalta oli kysytty, haluaisiko hän käydä juttelemassa. Olisin osannut vastata tuohon jo etukäteen; tietenkään ei murkkuikäinen halua jos häneltä mielipidettä kysytään. Mielestäni ne keskusteluajat olisi pitänyt vain määrätä jokaiselle pojalle. Itse osaan puhua asioista ystäville, purkaa pahan olon pois. Mutta lapset eivät tätä varmaankaan ole tehneet vaan ovat padonneet sisälleen pelot ja syyllisyydentunteet. Onko yhteiskunnassa todellakin näin asia, että ei yritetä oikeasti pitää perhettä kasassa kriisitilanteiden aikana. Jos nuorimmaisenkin vielä vievät pois, tulee tämä systeemi niin kalliiksi yhteiskunnalle, että olisi varmastikin edullisempi vaihtoehto tarjota kokopäiväistä apua suoraan kotiin.

Tähän asti olen aina ajatellut niin, että jos lapset otetaan huostaan, täytyy esim. äidillä olla alkoholi- tms. ongelma. Minulla ei tämmöistä ole. Alkoholia käytän hyvin harvoin ja silloinkin erittäin vähän... Normaalisti korkeintaan kerran vuodessa pari lasillista. Toki olen ollut muuten väsynyt velkataakan yms. alla. Ja sitten kun on vielä vahtimista siinä, onko lasten isä selvin päin vai ei eli saavatko lapset mennä sinne...

Sinänsä nuorisokodista, jossa pojat ovat, ei ole kyllä mitään negatiivista sanottavaa. Pitäisi ehkä ajatella, että mikä sen mahtavampi paikka viettää kesälomaa. Ohjelmaa järjestetty, jatkuvasti valvovien silmien alla. Kukaan vanhempi ei todellisuudessa pysty tarjoamaan vastaavanlaista omille lapsilleen. Ei kenenkään resurssit siihen riitä. Ja pojat viihtyvät siellä, suuri kiitos mahtavalle henkilökunnalle ja tietysti muille siellä oleville nuorille! Tosin pojat odottavat sitä päivää kun pääsevät takaisin kotiin... Joten aivan kaikkea ei nuorisokotikaan pysty tarjoamaan; äidin ja isän rakkautta!

Kävin elämäni ensimmäistä kertaa mielenterveystoimistossa juttelemassa (sukulaiset ja sossu painostivat menemään). Tiedä tuota, onko siitä pisemmän päälle hyötyä. Puran kyllä muutenkin itseäni tutuille. Ja nyt kun on vielä tämäkin blogi.

Yksi asia mitä en varmaan tule koskaan hyväksymään: muiden arvostelu lasten kasvatuksen suhteen. Toisten taholta kauheaa syyllistämistä, olen epäonnistunut, en ole pitänyt tarpeeksi tiukkoja rajoja. Kaikille tahtoisin sen sanoa, ettei ole maailman helpoin asia seuraava yhtälö: vanhin ADHD-lapsi, myös kaksi nuorempaa melko vilkkaita. Oli aika kaaottinen tilanne aikoinaan; vanhin oli 4 v ja keskimmäinen 2 v kun nuorimmainen syntyi. Yritä siinä sitten yksin revetä joka suuntaan ja varsinkin kun vanhimmainen ehti joka ikiseen paikkaan. Ja miehestä ei paljoa iloa ollut; päivät töissä, iltaisin ei lasten kanssa halunnut olla ja viikonloppuisin kiinnosti enemmän juominen. Olosuhteisiin nähden olen mielestäni pärjännyt ihan hyvin. En suostu ottamaan tässä asiassa syitä niskoilleni, että olisin epäonnistunut kasvattajana. Miksi ihmiset eivät vain voi ymmärtää, että lapsia on erilaisia, osa vilkkaampia ja osa rauhallisempia. Olen yrittänyt lohduttautua sillä, että moni kuuluisuus on ollut ylivilkas lapsena.

Jotkut eivät ymmärrä minua siinä asiassa, että eron jälkeen heti aloin etsimään uutta miestä. Tämän voisin itse perustella sillä, että meidän liittomme oli viimeiset vuodet niin kylmät, että itse haluaisi vihdoin ja viimein löytää miehen, jonka kainaloon käpertyä.

Laitoinkin match.com -sivustolle profiilini. Useamman kanssa tuli tavattua kerran tai pari. Nyt olen yhden tyypin kanssa tavannut useampaan kertaan, aika näyttää mitä tuleman pitää. Yhden asian olen tajunnut, en voi kuvitellakkaan olevani rauhallisten lasten isän kanssa. Lapset eivät tulisi päivääkään toimeen keskenään. Jos miehellä ei taas ole omia lapsia, epäilyttää myös se, pystyisikö tällainen hyväksymään omia lapsiani. Tämä tyyppi, jota tapailen, on myös kolmen vilkkaan lapsen isä! Ja monia samantyyppisiä ongelmia on myös hänellä ollut. Joten sinänsä olen erittäin toiveikas tulevaisuuden suhteen. On löytynyt joku, joka todella ymmärtää eikä vain yritä syyllistää.

Ainut että miehet tuntuvat olevan niin älyttömän harkitsevaisia tässä iässä. Ja sitten kun ovat kokeneet pettymyksen edellisessä suhteessa, eivät niin vain uskalla luottaa seuraavaan . Olen yrittänyt puhua, etten ole samanlainen kuin hänen exänsä, mutta ehkä vain aika pystyy tuomaan mukanaan sen täydellisen luottamuksen. Yksi asia minua kiusaa, tämä mies ei ole vieläkään poistanut profiiliaan netistä. Herää kysymys, etsiikö hän vielä parempaa? Aion ottaa tämän puheeksi kun seuraavan kerran tapaamme. Jos ei halua sitä poistaa, teen omat johtopäätökseni asiasta; toinen ei halua vielä sitoutua. Ja minulle kun taas ei tuollainen puolikas suhde riitä. Inhoan tilannetta, jossa koko ajan saa epäillä, milloin toinen ilmoittaa, että se on loppu nyt. Joten vähän pelottaa seuraava tapaaminen. Varsinkin kun mies muuten on aivan ihana. Ja kun silmiin katsoo, niistä paistaa hellyys. Kertaakaan ei ole rakkauttaan vakuuttanut, mikä sinänsä on ihan oikein, ei sano sitä ennen kuin on varma tunteistaan. Tyhjiä sanoja en enää kaipaa.

Hyvässä tapauksessa olen jo tänä iltana viisaampi tässä asiassa; yritän järjestää tapaamisen....